Olisi paljon helpompaa, jos voisi aloittaa puhtaalta pöydältä, alusta.
Uutta alkua ei ole olemassakaan. On vain suuri määrä elettyjä päiviä, paljon tapahtumia noina päivinä, joista tuhottomasti muistoja, niin iloja kuin surujakin.
Kun Taivasalla syntyi, se syntyi helpommin:
" Kauan ennen Aikojen Alkua oli aivan hiljaista, mitään ei tapahtunut, oli tyhjää. Niin tyhjää ja niin tylsää, ettei edes väriä toisesta eroittanut, harmaalla ei ollut sävyjä, ja maailma oli väritön.
Kuin huomaamatta hangella juoksentelevan Tuliketun häntä sipaisi lumihankea. Siinä samassa syntyi kipinöitä, jotka kohosivat korkealle taivaalle, niin syttyivät ensimmäiset revontulet.
Tuona hetkenä Pikkulintu lehahti lentoonsa. Kerran siivilleen kohottuaan se ei ole koskaan pystynyt laskeutumaan, vaan jatkaa yhä liitoaan ja lentelee ympäriinsä, kunnes sen Viimeinen Hetki saapuu. "
Noin luotiin Taivasalla, noin aloitettiin puhtaalta pöydältä yli 30 vuotta sitten, jolloin oli helpompaa olla sekä taiteilija että ihminen. Nykyään on paljon helpompaa olla ihminen, vaikeampaa olla taiteilija, sillä nykyisin suvaitaan paljon helpommin yksilöitä, vaikka toisaalta taas kilpailu on kovaa.
Jos en koskaan olisi kirjoittanut mitään, olisi pöytä tyhjä, ja olisi helpompaa. Kun on paljon kirjoittanut, puhunut, kuunnellut ja nähnyt, onkin reput täynnä tarinoita, joista pitäisi pystyä ammentamaan jotain kerrottavaa. Ensin huomaa, moneen juttuun on aiheet, vaan pian huomaa, ei kaikesta voi kertoa. Sitten tulee Suuri Hiljaisuus, sanoisi jotain, mutta ei tiedä mitä sanoisi, ja on lopulta vain hiljaa.
Niin kummallisia ihmiskohtaloita kun on omin silmin ollut näkemässä, ja itsellekin sattunut monenmoista, alkaa varomaan mitä sanoo, kenelle sanoo, miten sanoo, milloin sanoo, tai alkaa pitämään suutaan soukemmalla.
Helpompaa olisi piirtää sarjakuva, johon soppaan voisi sekoittaa mitä vain. Kukaan ei tietäisi, mikä on totta ja mikä tarua, sanottava tulisi sanotuksi, ilman että kukaan tulisi koskaan tietämään sen enempää mistään mitään.
Olen ollut pitkään hiljaa, ja niin olen tulevaisuudessakin, omalla tavallani. En kirjoita edes kirjaa nimelläni, en pidä taidenäyttelyä nimelläni, en edes kerro kuka olen, tai mille näytän. Erakoksi vetäydyttyäni olen päättänyt olla erakko ja pysyä erakkona. Siihen minulla on syyni.
Silti yhä kirjoitan, yhä maalaan, teen veistoksia, ja kuuntelen Tuulia. Olisi helpompi elää, jos vain eläisi kuten miehen kai tulisi elää... juosta naisten ja seksin perässä, juoda viinaa, hankkia upea auto, juosta rahan ja maineen perässä, katsoa televisiota ja leuhkia menestyksellään. En minä vaan halua tuollaista elämää. Yhä uskon ikuiseen rakkauteen, ja vaikka eläisin selibaatissa lopun ikäni juomatta pisaraakaan alkoholia, en varmasti katuisi jälkikäteenkään elämäntapaani.
En minä ketään mollaa, jokainen elää tavallaan ja konttaa tyylillään, onhan jokaisella sentään suuri valta siihen, kuinka käyttää ajan jonka on elämältä saanut.
Aamen sanoisi joku, mutta ei sitä tule kesken matkan vielä alkaa pistettä loppuun panemaan.
